28.1.10

Talous voi myös supistua

Kirjoitus on julkaistu Vihreässä Langassa 1/2009

”Eräs törkeimpiä ja samalla ristiriitaisimpia seikkoja länsimaisessa ihmisessä on hänen säännöllinen kykenemättömyytensä nauttia ja saada iloa ennennäkemättömästä aineellisesta hyvinvoinnista, ennennäkemättömistä edellytyksistä fyysiseen mukavuuteen, jotka hän on luonut itselleen.”

Christer Kihlmanin vuonna 1972 julkaiseman kirjan Ihminen joka järkkyi sanat summaavat hyvin onnellisuustutkimuksessa Easterlinin paradoksiksi kutsutun tilanteen, jossa talouskasvu ei enää lisää onnellisuutta.

Talouskasvu ei myöskään huomioi tuotannon ympäristörasituksia. Kun talouskasvun mittari on bruttokansantuote, öljyonnettomuuden jälkien siivoaminen kasvattaa taloutta. Sitähän yleensä saa, mitä mittaa.

Talouskriisin ja ympäristökriisin kaksoishaaste on nostanut nämä kysymykset kansainvälisen politiikan asialistalle. Ranskan presidentin Nicholas Sarkozyn aloitteesta koottiin viime vuonna ryhmä selvittämään talouden ja hyvinvoinnin mittareita.

Taloustieteen nobelistin Joseph Stiglitzin johtama työryhmä julkaisi syksyllä raportin, jossa vaaditaan hyvinvoinnin ja kestävyyden mittareiden nostamista bruttokansantuotteen rinnalle. Stiglitzin raportti toteaa, että päättäjien käytössä olevat mittarit ovat kelvottomia: ”Taloutta ja yhteiskuntia luotsaavat ovat kuin kapteeneja, jotka yrittävät avomerellä löytää suuntaa ilman kompassia”. Talouden ja yhteiskunnallisen päätöksenteon pitää pyrkiä maksimoimaan jotain aivan muuta kuin bruttokansantuotetta.

Talouskasvun kritiikki kuuluu vihreän liikkeen perinteisiin teemoihin. Maailmalla on viime vuosina syntynyt uusi talouskasvua vastustava degrowth-liike. Romanialaisen ekologisen taloustieteen pioneerin Nicholas Georgescu-Roegenin käsite décroissance tai degrowth on otettu tämän talouden suunnitelmalista supistamista ajavan liikkeen sloganiksi.

Liikkeen kannattajat näkevät talouden supistaminen keinona synnyttää sellainen talousjärjestelmä, joka mahtuu luonnon kantokyvyn ja ihmisten sietokyvyn mittoihin. Ensimmäinen kansainvälinen degrowth-seminaari järjestettiin Pariisissa keväällä 2008 otsikolla Economic De-Growth for Ecological Sustainability and Social Equity. Seminaarin päätösjulistuksen viesti oli selvä: Köyhyys ei ole kadonnut, mutta tuotannon ja kulutuksen määrä on kasvanut yli kestävien rajojen. Talouskasvu on paitsi kestämätöntä myös epätaloudellista, koska haitat ylittävät hyödyt. Taloudellinen kasvu – sellaisena kuin sitä nykyisin mittaamme – johtaa resurssien käytön lisääntymiseen.

Talouden ekotehokkuudesta tai hiilijalanjäljestä puhuttaessa on jäänyt vähälle huomiolle, että tähän mennessä tehokkuus ei ole auttanut ympäristöongelmien ratkaisussa. Juuri tämä on degrowth-näkökulman tärkeintä antia. Verrattuna 30 vuoden takaiseen tilanteeseen, nykyisin tarvitaan 30 prosenttia vähemmän resursseja yhden bruttokansantuote-euron tuottamiseen. Resursseja käytetään merkittävästi tehokkaammin kuin ennen.

Kulutuksen lisääntyminen on kuitenkin syönyt tehokkuuden tuomat hyödyt, ympäristön näkökulmasta katsottuna. Tuotannon teknisten tai laadullisten parannusten avulla ei ole pystytty voittamaan liikakulutuksen tuomia ongelmia.

Myös tuotannon tehostamiseen liittyvä rebound-ilmiö on hankala: yhdessä paikassa saavutetut ympäristömyönteiset tehokkuushyödyt kimpoavat haitoiksi toisaalle, jos ihmiskunta ei muuta perusteellisesti käyttäytymistään. Kotitalon energiatehokkuuden parantaminen säästää ympäristöä, mutta se on helppo mitätöidä lentämällä säästyneillä rahoilla Thaimaaseen.

Ympäristökriisin voittaminen tarkoittaa paljon muutakin kuin vain hiilijalanjäljen pienentämistä. Reboud-efekti saattaa siirtää kuormitusta ilmastopäästöistä vesijalanjälkeen tai muiden luonnonvarojen liikakäyttöön.

Aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden energiatekniikassa hyödynnetään harvinaisia
metalleja, joita ei riitä loputtomasti. Öljyhuipusta, peak oilista, puhuvat jo kaikki,
mutta tulossa saattaa olla kaiken huippu, peak everything.

Degrowth-seminaarin osallistujat vaativat talouden hallittua sopeuttamista kestäviin mittoihin. Siihen tarkoitukseen ei kelpaa meneillään oleva taantuma, vaikka ilmasto tietysti kiittääkin talouskriisiä, jonka vuoksi päästöt putosivat viime vuonna kolmisen prosenttia. Laman sosiaaliset seuraukset hirvittävät. Hallitsemattoman romahduksen välttämiseksi tarvittaisiin poliittisesti johdettua degrowth-prosessia erityisesti rikkaissa maissa.

Degrowth-keskustelun pitäisi kiinnostaa myös vihreitä, vaikka asia on poliittisesti
hankala. Kasvun kritisoijat on helppo leimata työttömyyttä, nykyistä huonompaa elintasoa ja köyhää tulevaisuutta lupaaviksi pahanilmanlinnuiksi. Katastrofin ja maakuoppiin muuttamisen puolesta saarnaaminen on tuhoon tuomittu tie, jos haluaa saada läpi ympäristömyönteisiä muutoksia.

”Enemmän aikaa, vähemmän roinaa” on yksi vihreiden onnistuneimmista iskulauseista. Siihen sisältyy verhoiltua kasvukritiikkiä. Samaan aikaan vihreiden on ollut vaikea vakuuttaa äänestäjät siitä, että puolueella on ratkaisuja, jotka pitävät työtätekevän suomalaisen leivässä myös alkaneella vuosikymmenellä.

Vihreät ovat etsineet win-win-ratkaisuja palveluvaltaisesta ja aineettomasta taloudesta, kasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä, vihreästä taloudesta, viherkaulustyöpaikoista ja green new dealista. Nämä ovat olleet tärkeitä avauksia suomalaiseen talouskeskusteluun. Silti mieleen hiipii epäilys, näinköhän vihreä tekniikka ja ekotehokkuuden parantaminen riittävät voittamaan ympäristökriisin ilman, että talousjärjestelmää joudutaan suuresti uudelleenjärjestelmään.

Suomessa on hankala puhua talouden syvällisen uudistamisen tarpeesta, kun poliittinen
ilmasto on ympäristökysymyksissä osin jopa aiempaa vihamielisempi. Tilanne on ristiriitainen. Ilmastopolitiikka on kaikille tärkeää, mutta muut ympäristökysymykset – kuten luonnon monimuotoisuus – ovat jääneet jalkoihin. Ilmastopolitiikan nimissä tehdään kestämättömiä ratkaisuja, joistan hyvä esimerkki on Neste Oilin valmistama sademetsien tuhoon johtava palmuöljydiesel. Pohdi siinä degrowth-taloutta, kun päivänpolitiikassa joutuu vääntämään turpeenpoltosta, vanhojen suojelualueiden säilyttämisestä ja tekoaltaiden rakentamisesta.

Kasvukeskustelu on kuitenkin välttämätöntä vihreän talousymmärryksen syventämiseksi. Talouskasvun kritiikki ei tee ehdotetuista markkinapohjaisista ohjausmekanismeista turhia tai haitallisia, kuten välillä esitetään. Hyvin toteutettu päästökauppa, vero-ohjaus ja syöttötariffit ovat välttämättömiä työkaluja ympäristökriisin voittamisessa.

Vihreän talouden rakentaminen vaatii ekotehokkuuden lisäksi kulutukselle tavalla tai toisella asetettuja rajoja. Tätä työtä tukisi, jos Suomelle hahmoteltaisiin hitaan kasvun tulevaisuusskenaarioita.

Ison-Britannian kestävän kehityksen toimikunta on tehnyt tällaista työtä Prosperity without Growth-raportissaan. Tarvitsemme makrotaloudellista ymmärrystä siitä, miten hyvinvointi ja talouskasvun tasaantuminen voidaan yhdistää. Se voi tulla tarpeeseen aivan ympäristökriisistä riippumatta, kun talouskriisi ja ikääntyminen runtelevat maatamme.