15.5.06

Suoraa demokratiaa

Suomalaista demokratiaa leimaa voimakas edustuksellisuus. Monet johtavat poliitikot suhtautuvat kansalaisyhteiskuntaan ja vaatimuksiin kansalaisten suorista vaikutusmahdollisuuksista suorastaan ylimielisesti. Asia on tullut selväksi mm. Helsingin Sanomien Ranskan mielenosoituksia koskevista kirjoituksista (ihmettelyä siitä, miten voi olla mahdollista, että mielenosoituksilla voi vaikuttaa) ja monien poliitikkojen suhtautumisesta vaatimuksiin kansanäänestyksestä EU:n perustuslaista.

Samaan aikaan monet ovat huolissaan siitä, että ihmiset kokevat itsensä vieraantuneeksi politiikasta. Eräs toimittaja mainitsi kansalaisvaikuttamisen politiikanohjelman ohjelmajohtajan Seppo Niemelän toivoneen uusia puolueita, koska nykyiset eivät vastaa kansalaisten toiveita (valitettavasti en kyennyt löytämään tarkkaa viitettä).

Tällaiset ratkaisuehdotukset ovat jotenkin niin tyypillisen suomalaisia.

Itse sanoisin, että juuri edustuksellisuus itsessään on kriisissä. Ongelmaa ei voi ratkaista paremmilla edustajilla vaan suoria vaikuttamisen mahdollisuuksia lisäämällä. Yksi ehdotus on sitovien kansanäänestysten käyttöönotto niin, että äänestys on pakko järjestää, kun tietty määrä yhteisön jäsenistä sitä vaatii. Näin yhteisön jäsenillä on aina mahdollisuus ottaa jokin asia itsensä suoraan päätettäväksi. Ehkä edustajatkin toimisivat vähemmän ylimielisesti, kun tämä mahdollisuus olisi aina olemassa.

Pitäisi myös löytää keinoja päästä yli 51% demokratiasta. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi itsehallinnollisten tilojen luominen voisi tukea samanaikaisesti olemassa olevien yhteisöjen moneutta. Päätöksiä ja sosiaalisia kokeiluja voitaisiin näin toteuttaa erilaisista lähtökohdista.

9 comments:

Eufemia said...

Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi itsehallinnollisten tilojen luominen voisi tukea samanaikaisesti olemassa olevien yhteisöjen moneutta.

Mutta millaisissa asioissa itsehallinnollisuutta olisi? Millaiset tilat, vai pitäisikö suosiolla sanoa millaiset yhteisöt, sitä itsehallintoa saisivat? Tai hakisivat? En tyrmää ajatusta suoraan, mietin vain niitä olemassaolevia pienyhteisöjä, jotka jäsentensa jonkinmoisella suostumuksella käytännössä hallitsevat monissa asioissa itseään/jäseniään. Nämä yhteisöt harvoin pyrkivät tukemaan yhteisöjen moneutta. Näitä yhteisöjä hallitsevat harvoin ne yhteisön vapaamielisimmät.

Miten siis saada ne ihmiset, joilla ei ole tarvetta uskonnolliselle tai ideologiselle yhden aatteen yhteisölle, innostumaan väljärajaisista itsehallinnollisista tiloista? Innostumaan niin paljon, että tekisivät asian eteen jotain ja yrittäisivät pitää yhteisön niin vähän ulossulkevana kuin mahdollista? (Kuinkakohan pian tästä tavoitteesta tulisi ulossulkemisen väline?) Muutenhan paikallisen itsehallinnon lisääminen hyvin todennäköisesti saisi aikaan juuri sitä, mitä uumoilevat ne, jotka Tiedemiehen tavoin sanovat "yhteisöllisyys eli kiusaaminen".

Matti said...

Eufemialla on pointtia. "Itsehallinnollisia tiloja" haluavat ja tarvitsevat juuri täsmälleen ne mikrofasistit. Kun Vihreiden nuorien retoriikkaan ("moninaisuus") on pesiytynyt tämä kontinentaalinen jargon, valitsin sanan mikrofasisti. Siitä varoitti moneuden teoreetikko Deleuze&Guattari jo 70-luvulla, kun vuosi 68 ei tuonutkaan mitään paratiisia maan päälle.

Tapio Laakso said...

Teillä on paljon tärkeitä pointteja. Omat hyvin käytännölliset kokemukseni itsehallinnollisista tiloista ovat mm. Italian sosiaalikeskukset. En väitä, että ne olisivat mitenkään täydellisiä, mutta tarjoavat kuitenkin hyvin paljon oleellista tilaa ja toimintaa suurelle joukolle ihmisiä.

Punavihreässä retoriikassa on monesti hiukan taipumusta esittää yhteisöllisyyttä ratkaisuna erilaisiin ongelmiin turhan hövelisti. Eufemian mainitsema "yhteisöllisyys eli kiusaaminen" on todella tärkeää muistaa. Monille ihmisille vapautuminen on tarkoittanut nimenomaan yhteisöstä karkaamista.

Kuitenkin aivan samalla tavalla pelkkä individualismi anonyymi byrokratia ylhäältä eivät ole ratkaisuja. Tähän sisältyy ongelmia aivan siinä missä yhteisöihin.

Itsehallinnollisen tilan ei tarvitse merkitä mitään kovin ihmeellistä. Kyse voi olla esimerkiksi tilasta, jonka toiminnasta käyttäjät itse määräävät sen sijaan, että sisällöt tulevat "asiakkaille" ylhäältä. Minusta esimerkiksi Oranssin Hertsiga on ihan kelvollinen esimerkki.

Eufemia said...

Puheesi moneudesta liittynee multituudiin eli väkeen ja muuhun sellaiseen. Siksi yhteisö on ongelmallinen käsite, sehän sisältää ajatuksen yhdestä, jota kohti ihmiset suuntautuvat, siis yhdistyvät. Väki pysyy hajallaan. Sen yksi ei ole päämäärä vaan pikemminkin jonkinlaisen yhteistoiminnan edellytys, kommunikaation mahdollisuus.

Niinpä väen yhteisöt hajoavat, tai jos eivät hajoa, niin liukuvat mikrofasismiin. Itsehallinnollinen ja avoin tila nimen omaan ei voi olla mitään kovin ihmeellistä, se ei voi olla yhdistävä tekijä tai tärkeä asia. Se voi olla väljärajainen ja salliva vain niin kauan kuin se on kaikille aika samantekevä. Voiko sellaisia itsehallinnollisia tiloja luoda?

Kunhan spekuloin - väittäkää vastaan.

Tapio Laakso said...

Minulle tulee tästä pohdinnasta hyvin ristiriitainen olo. Toisaalta tuntuu, että Eufemian esittämät pointit ovat oikeita, mutta samalla ne tuntuvat täysin järjettömiltä ja johtavan siihen, että mitään ei oikein voi tehdä yhdessä päätymättä mikrofasismiin.

Tätä pitää miettiä vielä.

Onko mikä tahansa yhteisö tai yhteenliittymä mikrofasistinen? Eikö oleelliseksi voisi käsittää mahdollisuuden tulla ja mennä?

Tapio Laakso said...

Vielä... Eivätkö kunta tai valtio ole osaltaan "itsehallinnollisia tiloja"? Mittakaava on suurempi ja sisäiset ristiriidat ja intressien erot vain ehkä selkeämmät? Onko itsehallinnon tuominen matalammalle tasolle pahempi asia?

Eufemia said...

Mitä matalammalle tasolle itsehallinto tuodaan, sitä suuremmalle osalle yhteisön jäsenistä hallinnolliset suhteet ovat henkilökohtaisia suhteita. Hyvässä ja pahassa.

Totta kai minullekin tulee tästä ristiriitainen olo.

Matti said...

Kysymykseen: onko mikä tahansa yhteisö mikrofasistinen? No tällaisen väittäminen tietysti trivialisoisi koko asian.

Oma kriittisyyteni lähtee siitä, että vaihtoehtoliikkeet toimivat usein ennakoitavalla tavalla näin: ensin kielletään, että omassa piirissä olisi muodollisia valtasuhteita. Seuraa heti, ettei ole määrättyjä eriytyneitä vastuita. Sitten kielletään, että henkilökohtaisen ja poliittisen välillä olisi mitään eroa. Toisinsanoen ei ole yksilön oikeuksia, jotka suojaisivat yksilön omaa elämää ja valintoja epämuodollisen (vastuuttoman), usein karismaan perustuvan vallan efekteiltä.

Näin vapaasta tai anarkkisesta yhteisöstä muodostuu nopeasti pahempi piiskuri kuin siitä kasvottomasta byrokratiasta. Tämä ei ole byrokratian puolustus! Mutta liberaalia oikeusvaltiota kohtaan ihmisten identiteetti on yleensä turvassa. Valtiokone voi olla monella tapaa typerä ja sietämätön, mutta se ei kosketa sitä kuka minä olen.

Totalitarismin ideana on juuri se, että elämää ja identiteettiä muokkaava valta on kaikkialla läsnä eikä sitä voi paeta. Ei ole privaattia tilaa, "omaa huonetta", eikä ole eriteltyjä institutionaalisia vastuita. Näiden kahden keskeisen seikan vuoksi monia pieniä vaihtoehtoisia ryhmiä sopii kutsua mikrofasistisiksi.

Tiedän että monien mielestä on jotenkin oikeistolaista korostaa yksilön merkitystä. Oma käsitykseni kuitenkin on, että ennen poliittista ideologiaa pitäisi aina tulla eettinen kunnioitus jokaista yksilöä kohtaan.

Tapio Laakso said...

Matin pointit epämuodollisten valtasuhteiden synnystä ovat tärkeitä. Varsin monessa epämuodollisesti järjestäytyneessä ryhmässä toimineena on helppo todeta, että näitä valtasuhteita on ja paljon. Onneksi monet ryhmät myös ymmärtävät tämän ja ovat kehittäneet paljon menetelmiä tällaisen vallan purkamiseen.

Se, mikä minulle tuli kirjoituksestasi mieleen, on mielivalta, josta mm. eufemia jokin aika sitten kirjoitti. Ovatko nämä mikrofasismin konstit ja vallan välineet leviämässä koko yhteiskuntaan -> kontrolli siis perustuu juuri identiteettien, etiikan ym. tuotantoon.

Vihreässä politiikassa on pitkä perinne henkilökohtaisen politisoimisesta (kulutusvalinnat, kierrättäminen, kasvissyönti). Tämä on ollut tärkeä oivallus, mutta joskus tuntuu, että mennään liian pitkälle. Pahimmillaan ihmiset kokevat, että he eivät voi olla oikeita vihreitä, jos tekevät tiettyjä vääriä valintoja. Mennään kohti juuri matin kuvaamaa politiikan, identiteetin ja henkilökohtaisen moraalin ja valintojen täydellistä liittoa.

Vinon ympäristöjulkaistussa on varsin hyvä keskustelu henkilökohtaisen ja rakenteellisen vaikuttamisen problematiikasta.